oboe thumbnailPuupuhaltimet oboe ja fagotti ovat ns. kaksoisruokolehdykkäsoittimia. Niille on yhteistä se, että ääni syntyy puhallettaessa suuttimeen, joka muodostuu kahdesta vastakkain sidotusta ruokolehdykästä (engl. "double reed"). Soiva putki, johon ääntä tuottava suutin liitetään, on oboella ja fagotilla kartionmuotoinen. Sen läpimitta laajenee alkupään muutamasta millistä loppupäässä moninkertaiseksi.

Oboe (kuva oikealla) on näistä kahdesta soittimesta pienempi, vain runsaan puolen metrin mittainen, ja se kuuluu äänialaltaan diskanttisoittimiin, kuten huilu, klarinetti ja viulu. Fagotti puolestaan on matalin sinfoniaorkesterissa tavallisesti käytettävistä puupuhaltimista. Se on bassopuolen soitin kuten jousistossa sello. Fagotin putken kokonaispituus on yli kaksi ja puoli metriä, mutta käytännön syistä kahtia taitetun putken takia sitä ei heti huomaa.


Oboen ja fagotin valmistus

Käsityön osuus oboeiden ja fagottien valmistamisessa on edelleen merkittävä. Niinpä esimerkiksi solistitason oboen valmistamiseen kuluu kuukauden verran työtunteja, fagottiin vielä enemmän. Työ on monivaiheista ja pikkutarkkaa. Myös materiaalivaatimukset ovat korkeat. Puuaines vaatii vuosikausien kuivatuksen, ilmastoimisen ja esityöstön ennen lopullista käyttöä. Oboen valmistukseen käytettävä puu, afrikkalainen grenadilla, on vettä raskaampaa, tavattoman kovaa ja tiivistä puuta, jota kaiken lisäksi on niukasti saatavilla. Korvaavia puita on kokeiltu vaihtelevalla menestyksellä. Fagottiin käytetään erilaisia vaahteralajeja, joiden saatavuus ja laatu ovat myös ongelmallisia muun muassa ilmansaasteiden vaikutusten takia. Tuotannossa on myös muoviaineisia oppilaskäyttöön hyvin kelpaavia instrumentteja.arundodonax thumbnail

Oboen ja fagotin valmistuksessa on vielä 1900-luvulla ollut kaksi koulukuntaa, saksalainen ja ranskalainen molemmissa. Erot olivat instrumenttien rakenteessa ja äänellisissä ominaisuuksissa. Oboeissa ranskalaiset mallit ovat lyöneet itsensä täysin läpi. Saksalaisen oboen jälkeläisenä on säilynyt käytössä enää wieniläisoboe, jonka viimeinen linnake on Wien ja etenkin sen Filharmonikot. Fagottien puolella taas saksalaiset heckel-tyypin fagotit saavuttivat lopulta voiton ranskalaisten bassonista, jota käytetään enää Ranskassa ja jossakin Etelä-Amerikassa.

Suuttimiin eli "rööreihin" käytettävä materiaali saadaan jättiruoko-nimisestä kasvista (arundo donax), jota kasvaa mm. Välimeren maissa. Aivan erityisesti Etelä-Ranskassa on alueita, jossa tätä nelimetriseksi kasvavaa ruokoa peräti viljellään. Siellä myös maaperä ja ilmasto tuottavat parhaimman laatuista "rööripuuta". Suuttimet ovat soittajille jatkuva huolen aihe jo senkin takia, että suuttimen ikä on lyhyt, muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Soittaja voi vaikuttaa instrumenttinsa äänen laatuun suuresti sillä, millä tavoin hän suuttimensa vuolee. Onkin sanottu, että soolo-oboisti on orkesterin käyntikortti ja että häntä kuulemalla voi tunnistaa orkesterin. Nykyisin tosin soittotavat ja ääni-ihanteet ovat paljolti yhdenmukaistuneet.


 

fagotti thumbnailOboen ja fagotin käyttö musiikissa

Sinfoniaorkesterin peruskokoonpanossa oboeita ja fagotteja on kaksi kumpaakin. Jokainen soittaa omaa ääntään toisin kuin jouset, jotka toimivat kuoroina. Tästä johtuu, että puhaltajien tehtävät ovat usein solistisia ja hyvin kuuluvia. Varsinaisia soolokonserttoja ei kummallekaan soittimelle ole sävelletty runsaasti barokkikauden ja Mozartin jälkeen. Viime vuosikymmeninä oboe- ja fagottikonserttoja on kuitenkin syntynyt tasaista tahtia. Kamarimusiikissa molemmilla instrumenteilla on melko paljon soitettavaa.

Oboe ja fagotti (kuva vasemmalla) ovat olleet leimallisesti ns. vakavan konserttimusiikin soittimia eikä niitä ole paljoa käytetty esimerkiksi jazz-soittimina. Niitä on pidetty mm. vaikeammin soitettavina ja ääneltään vähemmän taipuisina kuin klarinettia ja saksofonia. Tässä on ehkä perääkin, sillä kaksoislehdykkäsoittimien vaatima huuliote, "ansatsi", vaatii runsaasti harjoitusta, jotta tuloksena olisi korvaa tyydyttävä ääni.

Sormitekniikka kaikissa puupuhaltimissa on suunnilleen sama. Hengitystekniikassa on jo eroja. Esimerkiksi oboisti puhaltaa ilmaa parsinneulan silmän kokoisen raon läpi ja pystyy soittamaan pitempiä yhtäjaksoisia fraaseja ilman sisään hengitystä kuin muiden puhaltimien soittajat. Hänen ongelmansa on päästä hengittämään välillä ulos!


 

Oboen ja fagotin historiaa

Kaksoislehdykkäsoittimia on käytetty ammoisista ajoista lähtien, ja niitä esiintyy edelleen erityisesti itämaisessa kansanmusiikissa. Näitä ns. skalmeijoita ilmestyi keskiajalla myös eurooppalaisiin hoveihin, missä ne täyttivät tehtävänsä erityisesti ulkoilmamusiikissa.

Sisätiloihin paremmin sopiva samansukuinen soitin saatiin kehitetyksi 1600-luvun puolivälin paikkeilla, ja siitä oboe sai alkunsa. Fagotin edeltäjiä olivat muun muassa yhdestä puusta tehdyt dulcianit, joihin edestakainen putki vaivalloisesti porattiin. Sittemmin keksittiin paloitella instrumentti yhdistettäviin osiin, joihin kuhunkin putki saatettiin porata suorana.

Barokin aikakaudella 1600 - 1700 -luvulla molemmat instrumentit olivat jo saaneet perusmuotonsa. Nämä varhaiset soittimet rakennettiin vain sormirei`illä soitettaviksi nokkahuilujen tapaan. Niitä muutamia asteikon ääniä, joihin sormet eivät suoraan ulottuneet, keksittiin tavoitella parin kolmen avattavan ja suljettavan läpän avulla. Näillä yksinkertaisilla soittimilla opittiin vähitellen soittamaan taiturimaisesti, kuten voidaan päätellä siitä, että Mozartin ajan soittajat selviytyivät vaativista tehtävistään juuri tällaisin instrumentein. Niiden huono puoli oli kuitenkin se, että ne olivat käytännöllisiä ja hyvin soivia vain tietyissä sävellajeissa. Kun alettiin tarvita enemmän kromatiikkaa ja yleisluontoisempaa viritystä, alkoi tuotekehittelyn vaihe, jota kesti 1800-luvun loppuun saakka. Sen tuloksena syntyivät nykyiset instrumentit, joissa on monimutkainen läppäkoneisto.


 

Muita oboe- ja fagottisoittimia

englannintorvi thumbnailKaksoisruokolehdykkäisten puhaltimien, "tuplaröörien", perheeseen kuuluu myös muita, harvemmin kuultuja soittimia.

Oboeta kvinttiä matalammalla soi englannintorvi (kuva oikealla). Se on oboeta suurempi soitin, jonka alaosassa päärynän muotoinen kaikusuppilo (saks. Liebesfuss) ja jonka yläosaan kiinnitetään taivutettu metalliputki, johon puolestaan suuhinen asetetaan. Äänensävyltään englannintorvi on oboeta täyteläisempi ja lämpimämpi. Englannintorvi esiintyy orkesterissa usein solistisissa tehtävissä, kuten Sibeliuksen Tuonelan joutsenessa. Omaa soolokirjallisuutta englannintorvelle ei ole, ja kamarimusiikissakin sitä käytetään melko harvoin.

Oboen ja englannintorven väliin sijoittuva oboe d'amore kehitettiin musetesta, yksinkertaisesta skalmeijasta, noin vuonna 1720. Siinä, kuten englannintorvessakin, on alaosassa kaikusuppilo ja yläosassa taivutettu metalliputki, johon suuhinen kiinnitetään. Oboe d'amore soi oboeta pientä terssiä matalammalla. Sen sointi on oboen sointia pehmeämpi ja vaimeampi. Oboe d'amore oli J. S. Bachin oratorioissa ja passioissa paljon käytetty soitin. Bachin ja hänen aikalaistensa jälkeen oboe d'amore jäi unohduksiin aina Richard Straussin Sinfonia domesticaan (1903) ja Maurice Ravelin Boleroon (1929) saakka.

kontrafagotti thumbnailHeckelfoni on saksalaisen Wilhelm Heckelin vuonna 1904 kehittämä baritonirekisterin oboesoitin, joka soi oboeta oktaavin matalammalta. Englannintorven tavoin siinäkin on alaosassa kaikusuppilo ja yläosassa taivutettu metalliputki, johon suuhinen kiinnitetään. Heckelfonia käytettiin ensimmäisen kerran julkisesti Richard Straussin Salomessa. Sen jälkeen sitä on käytetty varsin harvoissa sävellyksissä. Myös baritonioboe soi oboeta oktaavia matalammalta, mutta se eroaa heckelfonista sekä poraukseltaan että ääneltään. Näitä baritonisoittimia lienee Suomessa yksi kappale kumpaakin.

Kontrafagotti (kuva vasemmalla) soi oktaavia matalammalta kuin fagotti ja on siis kaksi kertaa tämän kokoinen, kokonaispituutta on putkella lähes kuusi metriä. Se on orkesterin matalin instrumentti. Kontrafagottia käytetään ennen muuta orkesterisoittimena.

Vanhan musiikin soittajistoon ovat meilläkin viime vuosina liittyneet barokkioboen ja -fagotin soittajat. He joutuvat tyyliseikkojen ohella opiskelemaan myös kyseisten soittimien edellyttämän modernista varsin paljon poikkeavan soittotekniikan.

 

Ääninäytteitä löydät SOFS-levyn esittelysivulta.

Lisätietoja:

  • Baines, Anthony: Woodwind Instruments and Their History (1991)
  • Goossens, Leon - Roxburgh, Edwin: Oboe (1977)
  • Halme, Heikki: Fagotti (1981)
  • Joppig, Gunther: The Oboe and the Bassoon (1988)
  • Rothwell, Evelyn: Oboe Technique. Third edition. (1982)
  • Whittow, Marion: Oboe. A Reed Blown in the Wind (1991)
  • Hans Kunitz: Die Instrumentation. Ein Hand und Lehrbuch. Teil III: Oboe. 4. Auflage. Leipzig 1983