Sain ammatin, joka on myös intohimoni

CorcciKorhonenJarmo Corcci Korhonen, 63, on toinen vuonna 2020 Suomen Oboe- ja Fagottiseuran SOFS:n kunniajäseneksi nimitetyistä röörisoittajista. Hän on soittanut vuodesta 1978 Turun kaupunginorkesterissa (nykyään filharmonisessa orkesterissa) fagottia, viime vuosiin saakka ykkösfagotistina ja solistina, ja nyt ”pitkän iän” ansiosta kakkosfagotistina.

Mutta miten Korhosesta tuli fagotisti? ”Molemmat vanhempani olivat harrastelijamuusikoita. Äitini, joka oli suomen kielen opettajana lukiossa, oli ensimmäinen pianonsoitonopettajani. 9-vuotiaana pyrin Vantaan musiikkiopistoon soittamaan pianoa, ja sivusoittimeksi valitsin sellon. Musiikkiopiston opettajat olivat siihen aikaan vielä yleisesti innokkaita ja osaavia kansakoulun opettajia. Sitten minulle tuli rokkivaihe ja soitin bassokitaraa koulumme bändissä sekä swingiä Vantaan musiikkiopiston Big Bandissä. Rokkivaiheen jälkeen siirryin soittamaan baritonitorvea samaisen opiston puhallinorkesterissa”, Jarmo Korhonen kertoo.

”Minulla oli vaikea murrosikä, ja siinä sitten perheessä mietittiin, että yritänkö lukioon, vai yrittäisinkö opiskelemaan ammattimuusikoksi. Pianonsoiton opettajani Ritva Viitala oli jo aikaisemmin sanonut, että minun pitäisi olla paljon pidemmällä, jos haluaisin päästä pianoa opiskelemaan. Soitettuani baritonitorvea pohdin myös, siirtyisinkö kenties soittamaan pasuunaa, mutta opettajani Toivo Topi Paavilainen epäili, että hammasrivistöni ei olisi hyvä pasuunan soittoon ja esitti, että alkaisin soittaa fagottia. Silloin mainostettiin, että käyrätorven soittajista, oboisteista ja fagotisteista on Sibelius-Akatemiassa pulaa. Oli viimeinen vuosi, jolloin Akatemiaan saattoi päästä ilman ylioppilastodistusta.”

Harjoittelin saunassa ”aika tavalla”

”Perhe asui silloin 1974 Vantaan Tikkurilassa omakotitalossa, ja talon sauna oli aika hyvin äänieristetty. Harjoittelin fagotin kanssa siellä sitten aika tavalla. Soitin pääsykokeessa Väinö Hannikaisen Elegian, jolla ei nykypäivänä Akatemiaan pääsisi. Silloin pääsin. Asuin opiskeluvuosinakin kotona, treenasin siellä saunassa, ja Akatemiassa minua opetti legendaarinen Emanuel Elola.”

Jarmo Korhonen kerkesi ennen ensimmäistä ja nykyistä vakipaikkaansa käydä tuuraamassa fagotistia Porissa ja Tampereella. Vakipaikan hän sai Turusta 20-vuotiaana ja aloitti siellä 21-vuotiaana. ”Kävin Turusta viikoittain Elolan luona soittotunnilla. Hänhän on fagotinsoiton kehitykseen Suomessa eniten vaikuttanut hahmo, ja haluan tuoda esiin hänen merkitystään, vaikka hän on jo haudassa. Elola oli ensimmäinen fagotisti, joka lähti hakemaan oppia ulkomailta, Wienistä Karl Öhlbergerin luota. Minäkin olin noin seitsemän kuukautta Öhlbergerin opissa Wienissä ja tällöin virkavapaalla orkesterista”, Korhonen kertoo.

Soittaminen intohimo, josta vielä maksetaankin

”Minua ei harmita mikään. Olen sattunut löytämään ammatin, joka on minulle intohimo, ja siitä vielä maksetaankin. Olen soittanut Turussa 42 vuotta, ja siitä 37 vuotta 1. fagotistina. Musiikillisia kohokohtia on niin paljon, ettei niitä voi alkaa eritellä. Olen soittanut niin hyvien kapujen johdolla, että ymmärrän, kun kohdalle sattuu huono.”

”Orkesterin soitannollinen taso on noussut paljon. Internetin ansiosta nykyään koko maailma on tavallaan kämmenellä. Ennen luimme saksankielisestä Der Orkester -paperilehdestä, missä on avoinna fagotistin paikkoja. Nyt Turun filharmonisessa orkesterissakin on soittajia useista maista, ja koen tämän hyvänä asiana. Se on laajentanut minunkin sivistystäni. Nyt ykkösfagotistina soittaa quebeciläinen Etienne Boudreault, jolta opin koko ajan kaikenlaista. Ja hänen ansiostaan olen aloittanut myös ranskan opinnot!”

”On tietysti totta, että suomalaisten puhaltajien on nyt aikaisempaa vaikeampaa saada paikkaa orkesterista kansainvälisen kilpailun takia, mutta heidän pitää harjoitella vain vielä enemmän. Minulla oli pitkään oppilaana lahjakas nuori, joka mietti jatkoaan ja kävimmekin asiasta syvällisiä keskusteluja. Sanoin, että jos haet Sibelius-Akatemiaan ja pääset sinne, sinun pitää soittaa, vain soittaa, soittaa. Hän on nyt toista vuotta Sibiksessä”, Korhonen kertoo tyytyväisenä.

Vinkkejä ammattifagotisteiksi haluaville?

”Olen alkanut pitää opettamisesta yhä enemmän. Se antaa energiaa. Turussa asuvien oppilaiden lisäksi ajan maanantaisin noin 300 kilometrin lenkin ja opetan Raumalla sekä Huittisissa. Oppilaitteni ikäskaala on suuri, sillä vanhin oppilas on ikäiseni filosofian opettaja, jolle soittamisesta on tullut henkireikä, ja nuorin puolestaan 8-vuotias, joka aloitti opintonsa tänä syksynä”, Korhonen kertoo.

Jarmo Korhosella on tällä hetkellä 11 oppilasta.

”Ammattimuusikoksi haluavalla pitää olla avoin mieli”, Jarmo Korhonen sanoo hetken mietittyään. ”Kehottaisin häntä hankkimaan sellaisen kyvyn, että jaksaa harjoitella. Olen perusluonteeltani laiska, mutta olen harjoitellut välillä ihan kamalasti. Jos olen halunnut oppia, minun on pitänyt harjoitella, sillä en ole liian lahjakas. Harrastajasoittajalle harjoittelun kannattaa olla sillä lailla mukavaa, että siitä tulee hyvä fiilis ja se ei häiritse muuta elämää. Ammattiin pyrkivän ei kannata ajatella hyvää fiilistä, mutta sellaisen voi saada, kun on harjoitellut tarpeeksi. Olen opettajana sillä lailla pehmentynyt, että jos oppilas ei pyri ammattilaiseksi, toivon kuitenkin, että hän saa nauttia soittamisestaan.”

Mikä on lempimusiikkiasi tai -säveltäjäsi?

”Tätä aika usein kysytään, ja minä hieman karsastan koko kysymystä, sillä mieltymykset muuttuvat aikakausittain tai konserteittain. Aina on kivaa soittaa myös itselle ihan uusia kappaleita. Taidemaalari Picassolta olen oppinut, että kannattaa nauttia siitä, mitä on parhaillaan tekemässä: elää siinä hetkessä, ja kun se on ohitse, alkaa keskittyä uuteen.”

Millaista oli palata orkesterina lavalle?

”Turun konserttisaliin mahtuu normaalisti 1002 kuulijaa, koronarajoitusten myötä heitä on korkeintaan 320. Syksyn ensimmäisissä konserteissa tuntui, että yleisö taputti ihan mahdottomasti joka välissä. Tuntui siltä, että he olivat hyvin kiitollisia, kun pääsivät taas kuuntelemaan musiikkia. Tunnelma oli hyvin positiivinen. Soittajille on valtavan tärkeää saada soittaa jälleen yhdessä!”

Miksi luulet, että sinusta tuli kunniajäsen?

”Olen ollut SOFS:ssa mukana ihan perustamisesta lähtien, mutta en kyllä tiedä, miksi minut valittiin kunniajäseneksi. Olen siitä tietysti hyvin ilahtunut ja osaan arvostaa. Olin vuosia mukana johtokunnassa ja tänä aikana järjestimme useita tapahtumia ympäri Suomea”, Korhonen kertoo.

”Viime aikojen tekemisistä tärkeää minulle oli, kun Händelin Ilotulitusmusiikki esitettiin Turussa vuonna 2016 ensimmäistä kertaa alkuperäiskokoonpanolla, johon järjestin paikalle oikean ilotulituksenkin!”

Palaamme vielä Emanuel Elolaan

”Haastattelin Emanuel Elolaa satoja tunteja hänestä kirjoitettavaa kirjaa varten. Hän oli minulle ja kaikille ammattifagotisteille tärkeä herra. Nykyään aika on hektistä, ja muisteleminen on vähentynyt. Ennen kerrottiin paljon juttuja vanhoista soittajista. Minä haluaisinkin nostaa esiin jo haudassa makaavia. Esimerkiksi Elolan kunniaksi järjestettiin juhlakonsertti, ja minä sain toimia sen juontajana. Se oli hienoa.”

”Nuorempana kuuntelin orkesteritauoilla tarinoita menneistä sattumuksista, joita vanhempi polvi muisteli. Tarinat elivät. Nykyään olemme lyhytjänteisempiä, on internet ja sosiaalinen media.”

Opus Filharmonia

Jarmo Korhoselta jäi aikanaan lukio käymättä, mutta hän kertoo paikanneensa yleissivistystään sen jälkeen ahkerasti. ”Kun lähdemme mökille, on katastrofi, jos kirjat jäävät kotiin, mutta jos ruoat ja viinit jäävät, se ei ole niin vaarallista. Luen tosi paljon. Meillä on myös orkesterissa lukupiiri Opus Filharmonia, jossa on sekä naisia että miehiä ja joka tapaa kerran kuukaudessa. Jokainen on vuorollaan diktaattori ja valitsee uuden luettavan. Viime vuosien kirjallisuudesta suosittelen Yuval Noah Hararia, Juha Hurmetta, ja Kjell Westön uusin romaani ”Tritonus” kiinnostaa itseäni nyt kovasti”, hän kertoo.

”Nautin tästä palapelistä, tästä elämästä. Kaikki on vähän kuin samalla viivalla minulle elämässä. Isäni oli tiedemies ja hän sanoi, että aina kannattaa ihmetellä, kannattaa mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Muusikon työtä ei voi täysin erottaa vapaa-ajasta, muusikko olen 24/7. Olen aina valmis lähtemään. Pidän esimerkiksi tosin paljon kamarimusiikista”, Jarmo Corcci Korhonen sanoo.

Yhteinen soitosta välittäminen on lisääntynyt 

Elämä orkesterissa silloin 40 vuotta sitten oli paljon boheemimpaa kuin nykyään. Kun yritin joskus sanoa, että emmekö voisi harjoitella yhdessä enemmän, minulle tuhahdeltiin. Nykyään muusikoilla on enemmän halua onnistua; soittajat harjoittelevat ensemblena, kunnes he osaavat. Näin on ollut jo pitkään.